sunnuntai 19. heinäkuuta 2020

vaikean ihmisen aivoituksia


Moi taas


Oon jonkin aikaa halunnut puhua siitä, mitä ajattelen nukkeharrastuksesta omalla kohdallani.

Aikanaan mulle suurin houkutus alottaa tää harrastus oli ajatus oman kuvatarinan tekemisestä. Ihastuin näihin nukkeihin, koska tuntu mahtavalta, että luomiaan hahmoja vois saada käsin kosketeltavina ja vielä näin söpöinä versioina mitä Pullip-perheen nuket on. Aloin suunnitella kuvatarinaa melkein vuoden ennen kuin sain ekan nukkeni. Siitä on nyt kuusi vuotta..

Oon ehkä hieman... öhm... täydellisyyteen pyrkivä... joten totta kai oon aina ajatellut, että mun kuvatarinasta pitää tulla superhypermegaeeppinen, mikä taas on luonut mulle ajan myötä aina vaan kovemmat paineet sen toteuttamisen suhteen. Jos ollaan ihan rehellisiä, se on alkanu pelottaa mua, koska epäilen ettei mun taidot riitä kaikkeen, mitä saattaisin haluta toteuttaa. Oon vältellyt koko asiaa, koska siitä on tullut älyttömän ahdistava, mutten voi sanoa olevani tyytyväinen tähän vuosikausien itteni hitaaseen kiduttamiseen.

Otan tän niin raskaasti, koska tiiän et mun tehtävä tässä elämässä on luoda tarinoita, kirjojen muodossa suurimmaks osin. Kuvatarinan tekeminen on ollut mun tärkein tavote viimeset kuus vuotta, joten ehkei ihme, että mulla on ollut ihan surkee olo kun oon vältellyt sitä niin hirveesti.

Kuukausi sitten sain tarpeekseni nukkejen kuvaamisesta. En oo nauttinut siitä tosissani pitkään aikaan, koska se ei oo mulle se nukkeilun ydin, toisin kuin kuvatarinan tekeminen. Musta on tuntunu, ettei mun nuket oo kuvatessa omia hahmojaan, vaan lähinnä pelkkiä nättejä nukkeja. Eihän kukaan tiedä niiden hahmoista mitään, kun en oo tuonut niitä esiin kuvatarinassa. (Enkä tyydy pelkkään tekstillä kuvailuun.) Mua ei oo huvittanut ees käyttää kuvaamisessa niille hankkimiani tavaroita, koska jotenkin tuntuu turhalta järjestää hienoa tilannetta kuvaan, jonka henkilö on tuntematon, pelkkä ihmisen kuva ilman sielua. :c En tiedä kuulostaako tää oudolta, mutta ite nään nuket niin vahvasti hahmoina, omina persooninaan, että jos ne tuntuu tyhjiltä kuorilta mua ei huvita tehä niiden kanssa mitään.

Annoin siis itelleni luvan olla kuvaamatta, jos en oikeesti halua. Enkä oo halunnut nyt kuukauteen. Mutta mulla on intoa nukkeihin! Suunnittelen kuvatarinaa kaikessa rauhassa, aivan sama kuinka kauan menee ennen kuin pääsen alottamaan sen toteuttamisen. Rakastan mun nukkeja ja etenkin niiden hahmoja, mua ei vaan ilahduta niiden kuvaaminen ennen ku niiden persoonallisuudet on kehittyny ja vaatevarasto kasvanu. En enää jaksa samaa ilotonta tanssimista mitä oon viimeset vuodet pitäny yllä, koska tiiän miltä se tuntuu kun oikeesti haluaa kuvata, ja haluun haluta kuvata. Uskon, että kun se kuvatarina alkaa ja pääsen kuvaamaan sitä, kasvaa mun halu kuvata nukkeja muullakin tapaa. Että sitä odotellessa.

Tiivistettynä: Kuvatarina on mun elämä, työstän sitä, enkä nyt kuvaa nukkeja jollei oikeesti huvita.

Kiitos jos jaksoit lukea ❤




Tässä vielä kuvia kesäkuulta :)











Inkan Tosca on kaunein synkistelijätär



Heipahei \(●~▽~●)