kuulumisia

 

Hei vaan pitkästä aikaa!

Musta ei oo hetkeen blogin puolella kuulunut, niin omien kuin muidenkaan postailujen merkeissä. Mulla on ollut paljon ongelmia jaksamisen kanssa tässä kuluneina kuukausina, eikä nukkeilu oo säästynyt tältä alakuloisuudelta yhtään muita kiinnostuksen kohteita paremmin. Oon jo pitkään halunnut jakaa mun ajatuksia omasta nukkeilustani, mutta ylläri ylläri, en oo jaksanut. Nyt oon tässä kirjottamassa, koska musta tuntuu paremmalta kuin pitkään aikaan, ja nyt vaan tuntuu oikeelta hetkeltä tehdä tää.

On tuntunut tosi kurjalta, ettei mikään oo oikeen jaksanut kiinnostaa. Kaikki luovat puuhat on jääneet ihan nolliin viimesten parin kuukauden ajaksi, koska mulla ei vaan oo ollut energiaa mihinkään itsensä toteuttamiseen. Lukeminen, sarjat ja leffat on olleet poikkeus, ne on pitäneet yllä edes pientä mielenkiintoa luovuuteen. Suurin inspiraation lähde mulle on ollut Annika, jonka puuhat ja tsempit on aina nostaneet intoa tehdä juttuja. Kiitos paras tohveli. ♥

Uskon, että merkittävin syy tälle jaksamattomuudelle on liian vähäinen lääkitys kilpirauhasen vajaatoimintaan. Multahan on kilpirauhanen leikattu kokonaan pois, joten oon täysin sen toimintaa korvaavan lääkkeen varassa, ja ilmeisesti (kävin viikko sitten lääkärissä kuulemassa nää uutiset) oon ollut jo pidemmän aikaa vajaatoiminnan puolella. Kilpirauhasen vajaatoiminta aiheuttaa mm. väsymystä ja voi vaikuttaa mielialaankin, joten tämähän sit selittäis aika hyvin miks kesä on mennyt miten on mennyt. Heinäkuu on ollut vaikein. Mikä ei sinänsä yllättänyt, koska jostain syystä se on joka vuosi vaikea mulle. Myös viime vuonna heinäkuun vallitseva mielentila oli "millään ei ole väliä".

Sitten tulee elokuu, haistan syksyn ensimmäiset tuulahdukset ja mun mieliala lähtee nousuun. Uskon mulla olevan aina liikaa tavotteita kesälle. Oli ne sitten alitajunnassa tai tietoisessa mielessä, ne on aina, koko ajan siellä. Ja kun kesä lähestyy loppuaan, musta tuntuu äärimmäisen epäonnistuneelta kun en oo saanut tehtyä asioita, jotka halusin saada tehtyä. Mistä päästäänkin aiheeseen "Miksi asioita pitää saada tehtyä, eikä vaan tehdä asioita joista nauttii?" Oon tullut siihen tulokseen, Muumipapan sanoin, että hiiteen velvollisuudet. Jos haluan tehdä jotain, kyllä mä sen teen ilman et äänen mun päässä tarvii huutaa joka helvetin sekunti: "se pitää tehdä se pitää tehdä se pitää tehdä!!!!!!!"

Ja täähän on ollut mun asenne kuvatarinaa kohtaan viimeiset kuusi vuotta. Jännä etten oo koskaan aloittanut sitä, eikä edes suunnittelu maistu. Mulla on kaikki nää vuodet ollut aina joku aikaraja milloin se kuvatarina on alotettava. Enkä koskaan oo saanut oikeesti alotettua, koska vihaan tehdä mitään, mitä on pakko. Ja kuvatarinasta on tullut mulle äärimmäinen pakko, koska se on mulle niin hiton tärkee juttu, ja oon pelännyt etten ikinä tee sitä, jollen pidä siitä huolta käskemällä itteeni tekee sen. Hieno paradoksi. Tänä kesänä oon päättänyt, ettei mulla oo kuvatarinan suhteen minkäänlaisia aikarajoja. En edes mieti sen alottamista, ainoastaan itse tarinaa ja sen suunnittelua. Ja mietin niitä vaan, jos huvittaa. Viime aikoina ei oo huvittanut, mutta sehän ei ole ikuista. Kun mun lääkitys on tasapainossa ja oon taas muutaman askeleen edempänä henkisen kasvamisen polulla, tilanne voi olla aivan toinen. Hitsi, eihän siitä oo kuin kaksi tuntia, kun aloin kirjoittaa haaveita manifestointilistalle, ja mun mieliala ja usko itteeni ja elämään lähti raketilla nousuun.

Opetus: Usko ittees. Kaikki on mahdollista, ja sillä on väliä.

Näin ollen en aio luvata yhtikäs mitään nukkepuuhieni osalta. Toivon parasta, olkoon syksy inspiroiva ja mieleni armollinen. Kiitos lukemisesta. ♥